Tänään oli huono päivä, vaikka olikin kiva päivä. Tänään tunsin itseni kauniiksi, mutta näkymättömäksi. Tänään itkin, eikä poikaystäväni edes huomannut, ei ottanut syliin. Tänään ei ole hyvä päivä. 

 

Vaikeampaa tästä tekee, kun ei ole mitään millä saisi unohdettua kaiken. Ota hatsit, niin reuntoudut, joo! Ota vähän kipulääkettä niin tulee parempi mieli, joo! Mutta ei. Pari kaljaa on ainoa mihin tänään oli varaa ja niillä ei kauhean pitkälle pötkitä. Väsyttää, turhauttaa, itkettää. Paras ystävä on katkolla ja soitti minulle itkien, kun tietää ettei voi jatkaa vanhoja ihmissuhteita samalla tavalla kun ennen, hänen on saatava itsensä raittiiksi ja siihen kuvieen ei sovi hatsit, kaljat tai muut laittoman-lailliset päihteet. Niin, ei sovi. Tuntuu taas, että minulle ei sovi raittiina oleminen, kun en haluaisi aina vaan itkeä. Mutta pitää olla vahva, jotta muut saavat itkeä.

 

Siinäpä päivän polttava kysymys. Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Tänään päätin sitte sen tehdä, mitä jo tässä jonku aikaa pähkäillyt ja pohtinut. Vaikka "hengelliseksi" ateistiksi itseäni tituleeraan ja pysyn kaukana kirkon toiminnasta (jos sitä vaikka leimahtaisi ilmiliekkeihin...), niin tänään tein poikkeuksen. Lähetin pyynnön ruoka-apuun ev.lut. kirkolta, josta diakoniatyöntekijä kuulemma ottaa minuun vielä yhteyttä. En laittanut puhelinnumeroa mukaan, mutta toivottavasti he osaavat sähköpostia käyttää. En halua antaa numeroani monestakaan syystä, yhden ollessa se, etten muutenkaan ikinä vastaa outoihin numeroihin.

 

Minkä takia tällaiset avustukset toimii kirkon kautta? Se nostaa itselleni ainakin kynnystä huomattavan korkeaksi, ellei jopa aivan mahdottoman korkeaksi. Mutta pakon edessä on pakko, sillä minulle jää joka kuukausi tasan kaksi vaihtoehtoa, ostanko ruokaa vai maksanko laskut? Kärsinkö nälkää vai annanko laskujen mennä perintään? Niin... Joskus mieluummin kärsin nälkää ja maksan laskut, joskus taas ostan ruokaa ja ehkä vähän "huvituksia" ja annan laskujen kasaantua. Ehkä maksan ne sitten joskus... Aina laskut on saatu loppujen lopuksi maksettua, mutta jo pelkkä kirjekuoren avaaminen on tuskaa. Sydän hakkaa ja vatsassa velloo, kuin kohta tulisi oksennus. Samat laskut ne joka kuukausi tulee, mutta silti se on aina tuskaa. Mutta jos nyt ruoka-apu hieman helpottaisi tilannetta, jäisi rahaa laskuihin ja ehkä jopa elämiseenkin :) Se olisi mukavaa se.

 

Eilen tosiaan kyllä hieman elettiin. Maailman rakkain anoppi oli siirtänyt "salaiselle" pankkitililleni rahaa (josta sossu ei tiedä mitään, hah) ja ostettiin sitten muutama kalja. Poltettiinpa vielä avopuolison/kihlattuni kanssa loput kukatkin mitä meillä nyt sattui olemaan. Ja lopuksi vielä karstat, tiukkaa tavaraa mutta totally worth it. Kaikki ahdistus oli tiessään ja musiikkiakin oli pitkästä aikaa nautinto kuunnella. Pari kaljaa ja savut on ainakin omalla kohdalla todella bueno yhdistelmä, ja siihen se onneksi yleensä jääkin. Ennen kaljaa ja viinaa tuli lotrattua litratolkulla, mutta nyt se pari kaljaa kukan kanssa riittää enemmän kuin hyvin. Muuten en oikeastaan edes tykkää juoda enää, mistä olen rehellisesti sanottuna ylpeä! 

 

"Kalliolla kukkulalla katotaan miten Suomi kossuun hukkuu, tuhat kiloo kukkaa on mullan alla... reppu döfää niin ettei haluu törmää tuttuun. Hei, virkamies, älä vaivaudu tänne! Täällä se rosvo on ystävämme"

 

Niin, enää ei onneksi kossun kanssa tule läträttyä, mutta siinäpähän Suomi hukkukoon. Muistan kyllä kuinka siistiä oli korkeakoulun juomabileissä juoda aina niin paljon kuin sielu sietää ja hehkuttaa sitten kuinka kännissä tuli toilailtua... Mutta nykyään se on luotaantyöntävää. Känniset ihmiset pelottavat minua, he on arvaamattomia ja epämiellyttäviä. Jos taas vastaan kävelee happopää tai (vielä parempi) mämmeissä pärisevä yksilö, niin edes minä en pelkää. Luultavammin kysyn mämmeilijältä tarviiko hän vettä tai purkkaa, jos sellaista on tarjottavana. Mutta aina jos kuulee teinien hehkuttavan "kuinka kännissä mä olin!", niin en pysty olemaan hieman säälimättä sellaisia kavereita. They don't know any better. Enhän itsekään tiennyt paremmasta vielä sen ikäisenä.

 

Mutta ei siitä sen enempää. Suihkuun ja päivä käyntiin, katsotaan mitä tästä päivästä suttaantuu. Soronoo.

Tämä on aina niin hankalaa tämä. Uuden blogin aloittaminen ja itsensä esittely. Seuraako kukaan edes blogeja? Uusia ja outoja? No, yritetään kuitenkin. 

 

Eli hei! Juuri sinä siellä, joka satuit tänne kompuroimaan. Saanen esitellä itseni, olen tavallinen suomalainen naisenalku, ikä lähentelee kahdenkymmenen puoliväliä, asun yhdessä kihlattuni ja kissani kanssa ja he ovat minulle kaikki kaikessa. Niin, ja tykkään huumeista. En kaikista, mutta monista. Jos joku kysyy, olenko kokeillut sitä tai tuota huumetta, niin luultavasti olen. Mutta kun joku kysyy mitä harrastan, joudun miettimään hetken... Yleensä saan kakistettua jotain turhanpäiväistä, kuten "tykkään lukea kirjoja, pelata pelejä ja käydä kävelyllä..." Asioita, jotka eivät oikeasti minulle ole kovinkaan rakkaita tai tärkeitä, mutta enhän minä voisi rehellinenkään olla. Olen joskus ollut ja olen saanut kärsiä siitä myös seuraukset.

 

"Narkkari! Vitun ituhippi!" Ei, en ole ituhippi, mutta ehkä hippi kuitenkin. Rakastan lihaa liikaa, ollakseni ituhippi. En ole myöskään narkkari, vaikka sellaiseksikin minua on haukuttu kerran tai useammankin. Mutta kyllä, käytän huumeita. Minä, tavallinen suomalainen nuori nainen. Jos tulisit kadulla minua vastaan tietämättä minusta mitään, näkisit hymyilevän, ystävällisen nuoren naisen, jota joku on joskus jopa kauniiksikin moittinut. Ehkä myös vähän hipihtävän, josta voi "päätellä" ainakin kannabiksen käytön. Mutta et näkisi narkkaria. Se leima tulee vasta kun kuulet mitä kaikkea muuta tähän kehoon on mennyt.

 

Harrastan siis huumeita. En pelkästään käyttämällä, vaan opiskelemalla. Tiedän miksi jokin tietyntyyppinen huume saa ihmisessä aikaan kokemuksen x, tiedän minne se menee ja mitä se tekee ja minkä takia se tekee niin. Mutta jos tuon tietämykseni esiin saan osakseni vain outoja katseita. "Varmaan narkkari, kun tietää noin paljon huumeista, ei se muuten tietäis." Just juu. Minä en halua olla pelkkä objekti, joka uskoo kaiken mitä yläasteen "huumevalistus" tunneilla on puhuttu, vaan haluan todella ymmärtää miksi ja miten. Olen subjekti, minä päätän mitä kehooni laitan, miksi ja milloin.

 

Syy, miksi sitten aloin kirjoittamaan tätä blogia? Haluan avartaa ajatuksiani ja jakaa niitä ilman pelkoa, että minut tuomittaisiin. Haluan tuoda esille sen todellisuuden missä elän, mutta mistä en voi keskustella muiden kuin lähimpien ystävien kanssa, sillä jos yrittäisinkään puhua edes asiallisesti perheenjäsenille, lääkäreille jne. minut tuomittaisiin. Minun puolesta pelättäisiin ja minulta voitaisiin evätä kivunhoito, jos ikinä sellaista sattuisin tarvitsemaan, tai jotkin muut lääkkeet koska: "Sinulla on huumetaustaa, joten emme voi myöntää sinulle lääkettä x." Niinpä niin. Monta kertaa olen nähnyt tämän toistuvan lähipiirissä, joten on parempi vaan pitää matalaa profiilia, ettei itse joutuisi samaan tilanteeseen. Vaikka se juuri on mielestäni väärin, jos useammat normaalit ihmiset uskaltaisivat rehellisesti puhua päihteiden kohtuukäytöstä, niin ehkä stigmakin pikkuhiljaa hälvenisi?

 

Jätän tähän loppuun termin, jota olen pikkuhiljaa uskaltanut alkaa käyttämään itsestäni. Psykonautti, mielen seilaaja, muodostuen kreikan sanoista psyche ("sielu/henki/mieli") ja nautes ("purjehtija/suunnistaja").

 

---

A psychonaut is a person who explores the psyche through the use of hallucinogens or other techniques. wikipedia

---

 

Kiitos ja anteeksi.