Tänään päätin sitte sen tehdä, mitä jo tässä jonku aikaa pähkäillyt ja pohtinut. Vaikka "hengelliseksi" ateistiksi itseäni tituleeraan ja pysyn kaukana kirkon toiminnasta (jos sitä vaikka leimahtaisi ilmiliekkeihin...), niin tänään tein poikkeuksen. Lähetin pyynnön ruoka-apuun ev.lut. kirkolta, josta diakoniatyöntekijä kuulemma ottaa minuun vielä yhteyttä. En laittanut puhelinnumeroa mukaan, mutta toivottavasti he osaavat sähköpostia käyttää. En halua antaa numeroani monestakaan syystä, yhden ollessa se, etten muutenkaan ikinä vastaa outoihin numeroihin.

 

Minkä takia tällaiset avustukset toimii kirkon kautta? Se nostaa itselleni ainakin kynnystä huomattavan korkeaksi, ellei jopa aivan mahdottoman korkeaksi. Mutta pakon edessä on pakko, sillä minulle jää joka kuukausi tasan kaksi vaihtoehtoa, ostanko ruokaa vai maksanko laskut? Kärsinkö nälkää vai annanko laskujen mennä perintään? Niin... Joskus mieluummin kärsin nälkää ja maksan laskut, joskus taas ostan ruokaa ja ehkä vähän "huvituksia" ja annan laskujen kasaantua. Ehkä maksan ne sitten joskus... Aina laskut on saatu loppujen lopuksi maksettua, mutta jo pelkkä kirjekuoren avaaminen on tuskaa. Sydän hakkaa ja vatsassa velloo, kuin kohta tulisi oksennus. Samat laskut ne joka kuukausi tulee, mutta silti se on aina tuskaa. Mutta jos nyt ruoka-apu hieman helpottaisi tilannetta, jäisi rahaa laskuihin ja ehkä jopa elämiseenkin :) Se olisi mukavaa se.

 

Eilen tosiaan kyllä hieman elettiin. Maailman rakkain anoppi oli siirtänyt "salaiselle" pankkitililleni rahaa (josta sossu ei tiedä mitään, hah) ja ostettiin sitten muutama kalja. Poltettiinpa vielä avopuolison/kihlattuni kanssa loput kukatkin mitä meillä nyt sattui olemaan. Ja lopuksi vielä karstat, tiukkaa tavaraa mutta totally worth it. Kaikki ahdistus oli tiessään ja musiikkiakin oli pitkästä aikaa nautinto kuunnella. Pari kaljaa ja savut on ainakin omalla kohdalla todella bueno yhdistelmä, ja siihen se onneksi yleensä jääkin. Ennen kaljaa ja viinaa tuli lotrattua litratolkulla, mutta nyt se pari kaljaa kukan kanssa riittää enemmän kuin hyvin. Muuten en oikeastaan edes tykkää juoda enää, mistä olen rehellisesti sanottuna ylpeä! 

 

"Kalliolla kukkulalla katotaan miten Suomi kossuun hukkuu, tuhat kiloo kukkaa on mullan alla... reppu döfää niin ettei haluu törmää tuttuun. Hei, virkamies, älä vaivaudu tänne! Täällä se rosvo on ystävämme"

 

Niin, enää ei onneksi kossun kanssa tule läträttyä, mutta siinäpähän Suomi hukkukoon. Muistan kyllä kuinka siistiä oli korkeakoulun juomabileissä juoda aina niin paljon kuin sielu sietää ja hehkuttaa sitten kuinka kännissä tuli toilailtua... Mutta nykyään se on luotaantyöntävää. Känniset ihmiset pelottavat minua, he on arvaamattomia ja epämiellyttäviä. Jos taas vastaan kävelee happopää tai (vielä parempi) mämmeissä pärisevä yksilö, niin edes minä en pelkää. Luultavammin kysyn mämmeilijältä tarviiko hän vettä tai purkkaa, jos sellaista on tarjottavana. Mutta aina jos kuulee teinien hehkuttavan "kuinka kännissä mä olin!", niin en pysty olemaan hieman säälimättä sellaisia kavereita. They don't know any better. Enhän itsekään tiennyt paremmasta vielä sen ikäisenä.

 

Mutta ei siitä sen enempää. Suihkuun ja päivä käyntiin, katsotaan mitä tästä päivästä suttaantuu. Soronoo.